Qatarissa marras-joulukuussa järjestettävä miesten jalkapallon MM-turnaus jää osaksi synkkää urheiluhistoriaa. Vaikka MM-turnaus olisi urheilullisesti miten hieno tahansa, riittää itse kisaprojektissa niin paljon vastenmielisiä asioita, että ihmiskunta väistämättä näyttää pimeän puolensa.
Mediakulttuurin dosenttiSami Kolamoon kirjoittanut Qatarin MM-kisaprojektista kirjan nimeltäRiistopallon MM-kisat Qatarissa. Vastapainon kustantama teos käy ansaitun tylysti läpi Qatarin kisaprojektin pimeät puolet.
Qatar sai MM-kisansa 2010 lahjonnankin avulla. Sittemmin paljastettuSepp Blatterinjohtama ”Fifa-mafia” ei dollarinkiilto silmissään projektin lieveilmiöistä piitannut.
Aavikolle on kisojen takia rakennettu jättistadioneita ja niin sanottuja kulissimaisia epäkaupunkeja. Fifa ja MM-jalkapallo korostavat kestävää kehitystä, mutta todellisuudessa niistä ei ole Qatarin oloissa tietoakaan.
Ja synkin ilmiö kisaprojektissa on tietysti orjatyövoiman käyttö. MM-kisojen rakennustöissä arviolta 6500 siirtotyöläistä on saanut surmansa epäinhimillisten työolosuhteiden takia. Osa on tehnyt itsemurhan.
Qatar on öljy- ja kaasuvarojensa ansiosta upporikas maa, mutta ahneudessaan maan poliittinen eliitti vähät piittaa siitä, että maassa toimivat rakennusyhtiöt haalivat lähes ilmaisen työvoimansa Intian, Nepalin tai Bangladeshin kaltaisista kehitysmaista.
Siirtotyölaiset elävät Qatarissa orjuuden kaltaisissa oloissa. Työstä ei välttämättä saa edes korvausta, jos sukset menevät työnantajana toimivan rakennusyhtiön kanssa ristiin ja joutuu passitetuksi kotimaahansa.
Riistopallon MM-kisat Qatarissa-kirja ei varsinaisesti tuo esille mitään uutta, mutta on hyvä tietopaketti karmean kisaprojektin taustoista. Aiheellisesti kysytään, miksi Fifa-mafian 2015 tapahtuneen paljastumisen jälkeen Fifan uusi johto ei vaihtanut MM-kisajärjestäjää, vaikka mahdollista olisi vielä ollut? Tuolloinhan Qatar-projektin ongelmat olivat jo tiedossa.
Kritiikkiä kirjan suhteen voi esittää kirjailija Sami Kolamon turhankin hurmoshenkisestä paatoksesta ja hurskastelusta. Asioita toistellaan paljon ja kirjan lukijalle esitetään rivien välistä epäsuoraa moralisointia, jos ajatuksissa on marras-joulukuussa pelattavien kisojen seuraaminen. Kolamo hurskastelee aikovansa itse pitää televisionsa visusti kiinni.
Kolamo antaa myös pessimistisen kuvan siitä, ettei Qatarin kisaprojektin myötä mikään muuttuisi. Tästä voi olla eri mieltä, koska kisat ovat saaneet osakseen maailmanlaajuisesti valtavaa kritiikkiä.
Vaikka kisoja katsoisikin, on julkinen paine Fifaa kohtaan jo niin kovalla tasolla, ettei urheilun tekopyhyys ole enää entisellään. Muutokset tulevat olemaan väistämättömiä.
Ja sekin on tullut selväksi, että Qatar on investointikohteena menettämässä houkutustaan. Näin ei välttämättä olisi, jos kisoja ei siellä järjestettäisi.
Joka tapauksessa Kolamon kirja on tarpeellista luettavaa kaikille, jotka kisoja aikovat seurata.
Teksti: Otto Palojärvi
