Suomalainen urheilujournalismi on nostanut valtavasti tasoaan 2000-luvun aikana.
Ennen kaikkea valtamedia on skarpannut asiassa. Itse pääasiaa eli huippu-urheilua uskalletaan kritisoida, eikä lajiliittoja kumarrella.
Torstaina ilmestynyt Johanna Aatsalon kirja, ”Paljastus – Tarina Doping-uutisesta”, puolestaan kertoo karulla tavalla, missä ”brezhneviläisessä” tilassa suomalainen urheilujournalismi oli 1990-luvulla.
Aatsalo on se kuuluisa toimittaja, joka teki 1998 STT:n julkaiseman jutun, jossa kerrottiin hiihtäjä Jari Räsäsen ostaneen kasvuhormonia. Aatsalo murskattiin niin urheilun kuin ammattikuntansa edustajienkin toimesta, eikä vähiten siitä syystä, että Esko Aho toimi Hiihtoliiton puheenjohtajana.
Aatsalo erotettiin urheilutoimittajien liitosta ilmoittamatta asiasta hänelle itselleen. Olympiakomitean pääsihteeri Jouko Purontakanen oli kirjan mukaan käynnistämässä hanketta, jossa STT:n toimittajien akkreditoinnit Naganon 1998 olympialaisiin peruttaisiin. Hanke ei lopulta toteutunut ja varmasti siitäkin syystä, että Aatsalo jyrättiin totaalisesti.
Tuossa hankkeessa oli Aatsalon kirjan mukaan mukana myös urheilutoimittajain liiton silloinen puheenjohtaja Timo Järviö. Edes mennyt Järviö teki pitkän uran Helsingin Sanomien urheilutoimittajana ja oli suomalaisen urheilumedian 1990-luvun ja 2000-luvun alun todennäköisesti vaikutusvaltaisin henkilö.
Aatsalo sai STT:ltä potkut. Hän yritti palata urheilutoimittajaksi 2003 haettuaan töihin YLE:n radioon. Sieltä Arto Teronen ilmoitti, ettei Aatsaloa voitaisi ottaa töihin, koska suhteita Suomen Liikuntaan ja Urheiluun pitäisi varjella.
Tuolloin Lahden doping-skandaalista oli kulunut jo kaksi vuotta. Aatsalo oli silti yhä ei-toivottu henkilö.
Aatsalon kirja kertoo karulla tavalla suomalaisen urheilujournalismin takavuosien tilasta. Urheilutoimittajat olivat urheilupäättäjien ja urheilijoiden kavereita. Toimittajien tuoma julkisuus tuki urheilun isoa bisnestä, joka tarvitsi kiiltokuvamaista markkinointia.
Aatsalon kirja on tervetullut alku suomalaisen urheilujournalismin toivotulle itsetutkiskelulle takavuosien tapahtumista. Lisääkin paljastuksia tarvittaisiin.
Kun nettiä ei vielä ollut, luettiin urheilujutut paperilehdistä. Ne olivat vielä 1990-luvulla melkoisia rahasampoja, eikä ilmoitusmyyntibisnestä haluttu vaarantaa.
Urheilu sai vuosikymmenien ajan valtavia tukisummia veikkausvoittovaroista poliitikkojen siunauksella. Media ei tätä kyseenalaistanut. Sen sijaan ulkomaisten peliyhtiöiden toiveet päästä Suomen markkinoille lytättiin median toimesta täysin lähinnä siksi, että Veikkauksen sanaa kuunneltiin sokeasti.
Luotto Veikkaukseen johtui tietysti tehokkaasta lobbauksesta. Urheilutoimittajia kestitettiin Veikkauksen tilaisuuksissa avokätisesti.
Suomen rahapelimonopoli on päättymässä 2026. Ulkomaiset peliyhtiöt yrittävät lobata toimittajia Veikkauksen tavoin. Onkin toimittajasta ja hänen esimiehistään itsestään kiinni, miten he ammattitaitonsa täyttävät.
Vielä 1990-luvulla suomalaisessa urheilujournalismissa oli paljon fanijournalismia, kuten Aatsalon kirja karulla tavalla paljastaa.
Teksti: Otto Palojärvi
