Tiina Lillak muistetaan Helsingin 1983 MM-kisojen ikimuistoisesta keihäskullastaan. Vähemmälle huomiolle sen sijaan on jäänyt hänen hopeamitalinsa Los Angelesin 1984 olympiakisoista.
Olympiahopeakin on merkittävä saavutus. Lillakin lisäksi suomalaisista naisyleisurheilijoista olympiamitalin ovat voittaneet vain keihäänheittäjät Kaisa Parviainen (Lontoossa 1948 hopeaa) sekä Heli Rantanen (Atlantassa 1996 kultaa).
Lillakille itselleen hopeamitali oli kuitenkin iso pettymys. Hän halusi MM-kullan jatkoksi voittaa olympiakultaa.
Suunnitelmat valmistautumisen osalta menivät pieleen jo nelisen kuukautta ennen Los Angelesin kisoja.
– Loukkasin jalkani aikaisessa vaiheessa kautta keväällä tai itse asiassa jo talvella. Keväällä siihen tuli murtuma. Olin pari kuukautta heittämättä ennen kuin lähdin Losiin. Se oli täysi yllätys, pystyinkö edes heittämään. Pystyin kuitenkin, koska mulla oli niin hyvä kunto, vaikka se laskikin jonkin verran, Lillak muistelee uutispalvelu Sport Contentille.
Britannian Tessa Sanderson voitti kultaa tuloksella 69,56. Lillak heitti 69,00. Olympiafinaalissa Lillak pystyi heittämään vain kaksi kertaa.
– Olin kuitenkin ihan kilpailukykyinen. Hävisin 56 senttiä voittajalle. Kukaan ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut normikunnossa ilman murtumia, Lillak toteaa.
Olympiafinaalin jälkeen Lillak oli kyyneleet silmissä pettymyksensä keskellä. Nykyään hän arvostaa olympiahopeankin erinomaiseksi saavutukseksi.
– Olen jälkeenpäin arvostanut sitä korkealle joo. Eihän olympiahopeamitali ihan joka tytöllä tai pojalla ole. Jossain kohtaa elämää rupesin antamaan sille kovastikin arvoa.
Lillak heitti urallaan kolmissa olympiakisoissa. Moskovassa 1980 hän karsiutui tuloksella 56,26. Soulissa 1988 tuli karsiutuminen tuloksella 60,06.
Soulin kisojen osalta valmistautuminen ei mennyt putkeen.
– Olin toipilaana. Mulla oli olkapää leikattu edellisenä vuonna. Ongelma tuli siitä, että me ymmärrettiin valmentajan kanssa liian myöhään, että mun lento oli viikkoa myöhemmin. En oikein ehtinyt toipua siitä aikaerosta, Lillak toteaa Etelä-Korean olympialaisista.
Lillak yritti vielä Barcelonan 1992 olympialaisiin. Niihin kisoihin häntä ei huolittu mukaan ja ura päättyi siihen.
– Mua ei valittu sinne. Ne olisivat olleet neljännet olympialaiset. Elokuussa 1992 päätin, että se oli siinä. Olisin muutenkin lopettanut siihen vuoteen, Lillak toteaa.
Uran päättyminen oli myös helpotus. Julkisuudesta Lillak ei koskaan ole suuremmin välittänyt ja urheilu-uran jälkeen ei julkisuudessa tarvinnut olla.
– Kyllä. Näinhän se oli, Lillak naurahtaa.
Haastattelu: Otto Palojärvi
Lue myös:Tiina Lillak teki historiaa – ”Piti vaan saada se tunne, että mä olen tässä”
